Onnenmurusia.

(Kuva ©Katriina Mäenpää)

  Tänään huokaisin taas syvään. Olen tehnyt kaksi viikkoa putkeen, kuutta päivää viikossa töitä ja tällä viikolla työpäivät venyvät lähemmäs 9-12h. Olen poikki ja silti joudun pitämään tätä hullua drivea yllä.
  Ei yhdessä vapaapäivässä ole kehumista kun silloinkin ahtaa päivän täyteen tekemistä.
Pitää nähdä niitä "omia ihmisiä" eli ylläpitää henkilökohtaisia ihmissuhteita. Minä työskentelen monta tuntia joka päivä asiakaspalvelussa ja puhun enemmän kuin sielu sietää. Kotona ei aina millään huvittaisi pitää yhteyttä ystäviin ja perheeseen, mutta useinmiten pakotan silti itseni soittamaan äidille ja viestittelemään kavereille. Olen ehkä tylsä, kun en ole koskaan vapaa lähtemään kavereiden kanssa minnekään tai jaksa. Mutta olenko tylsempi jos hengaan heidän kanssaan enkä jaksa osallistua/olen väsynyt?

  Koti on siivoton, mutta nyt en ole jaksanut välittää. Tai välitän kyllä - minua suorastaan ärsyttää pesemätön tiskivuori ja kasvava pyykkikasa, mutta tuntuu että jos siivoan tänään, sama sotku palaa luokseni jo huomenna. Niinpä olen nyt kiireisimpinä viikkoina vain antanut olla. Tottakai tiskit täytyy pestä ja pesenkin, mutta en enää joka päivä. Imurointikin voisi olla paikallaan ja samoin pölyjen pyyhintä. Onko minulla oikeus olla näin jaksamaton?


  Nukun yöni huonosti ja stressitila tuntuu olevan päällä kokoajan. Vaikka elämä on tuntunut viime aikoina ylivoimaiselta, on arkeen onneksi piilotettu pieniä murusia onnea ja onnellisuutta. Tänään minä hymyilin töissä kahvikupin äärellä katsellessani viihtyisää pientä liikettäni. Aurinko paistoi ulkona ja kahvi oli tuoretta. Se oli pieni ja viaton onnenhetki, ennenkuin työt taas jatkuivat, mutta mieli oli taas hyvä niitä jatkaessa.

  Työpäivän päätteeksi tunsin älytöntä kiukkua ja huonovointisuutta, sekä kummallista ylimääräistä adrenaliinia viimeisen työn jäljiltä. Saatoin jopa saada pienen "paniikkikohtauksen", kehon tärinä ja oksettava tunne oli niin voimakas että sitä oli vaikea pidätellä. Päätin purkaa huonotuulisuuteni lenkkiin.
  Minä en lekkeile. En harrasta liikuntaa kuin satunnaisesti ja ehkä ihan vahingossa. Tänään, kotiin päästessäni, kiskoin ylleni juoksuhousut sekä lenkkarit, ja lähdin 40min lenkille kuulokkeet korvilla. Jalat olivat maitohapoilla ja olin varma että kuolisin, mutta fyysistä kipua lukuunottamatta, henkinen-minä voi hyvin. Tuntui kuin jotain painavaa olisi nostettu rinnanpäältä pois ja huono-olo oli tiessään. Olin ylpeä itsestäni ja suorituksestani ja aloin suunnitella seuraavallekin päivälle kävelylenkkiä.

  Illalla sytyttelin kynttilöitä ja tyhjensin- sekä täytin tiskikoneen. Tein itselleni munakkaan, kera sipulin ja tomaatin ja istahdin hetkeksi sohvalle. Nostin jalat ylös divaanin kulmalle ja fiilikseni on kohtalaisen hyvä. Se hipoo ehkä jopa jotain onnellisen kaltaista.
  Yritän työntää huomisen päivän työt mielestäni ja nauttia tästä hetkestä. Niinpä päätin myös naputtaa tämän tekstin. Viimeisteltyäni postauksen (eli lisätessäni kuvat), aion pestä hampaat ja kavuta suihkunraikkaana puhtaiden lakanoiden väliin. Ja ehkä nukahtaa jopa aavistuksen onnellisena niistä pienistä arjen asioista kuin alkava syksy, kynttilät ja hyvinvoiva minä.