Erilainen lumihiutale.

  (Kuvat ©Katriina Mäenpää)

Erilainen lumihiutale. Sitä minä toivoin olevani.

Ennen inhosin sitä osaa itsestäni, joka tunsi olonsa erilaiseksi.

Nyt minä inhoan sitä osaa itsestäni, joka alkaa vääjämättä muistuttamaan normaalia.

Koskaan tuskin tulen olemaan täysin normaali, mutta ehkä en haluakaan olla?

Mikä edes on normaalin määritelmä?

Onko kukaan tässä maailmassa täysin uniikki yksilönsä?

Meillä kaikilla tuntuu olevan kova tarve muistuttaa normaalia.

Tarve näyttäytyä vahvana, kauniina ja itsenäisenä.

Toisaalta korostetaan aitoutta ja herkkyyttä, 

mutta ollakseen erilainen, on oltava kiinnostava.

Mikä siis määrittää kiinnostavan?

Eikö meistä jokainen ole kiinnostava?

Eikö meillä jokaisella ole oma tarina kerrottavanamme?

Viimeaikoina olen kokenut ylä- ja alamäkeä kirjoittamisen osalta.

Haluan olla erilainen ja kiinnostava, mutta mahdollisuuksia on liian monia.

Ajatustenpolut haarautuvat moneen erisuuntaan.

Ole erilainen.

Ole kiinnostava.

Ole oma itsesi.

Miksi se tuntuu olevan niin pirun vaikeaa?

Miksi on niin vaikeaa saada ajatukset pysymään kirkkaina ja päämäärän selkeänä?

Miksi tämä rikas mielikuvitus ei voi saattaa yhtä tarinaa loppuun, ennen uuden luomista?

Miksi olen niin aikaansaamaton ja ahdistun? 

Haistan jo tulevan syksyn.

Sitäkö tämä kaikki vain on?

Ajatukset täytyy puhdistaa paperille, ennen kuin ne siirtyy talviunille.

Mistä siis aloitteellisuus? 

Mistä rakentava palaute ja auttava käsi kun sitä oikeasti tarvitaan?

Käännän sivuu.

© Eleanor